Great escape

Monestikohan oon miettiny, että tänne pitäis kirjottaa? Ja yhtä monta kertaa oon todennu että hitot minä siitä, ei oo mitään asiaa ja sitä paitsi elämässä on paljon kaikkee paljon tärkeämpää.

Jaajaa.
Mietinkin tässä vapun loman syvällisyyksinä taas elämän tärkeyttä. Tai siis, yhtä juttua minkä PITÄISI olla se tärkeä juttu, se mikä vilkkuu punaisena ja huutaa kuin palosireeni. Missä palaa? Koulu. Apua. APUA. Me kuollaaan. Minä kuolen. En jaksa. En pysty. En halua. EI. Seis. Nyt. Hemmetti.

"Sä oot niin  hyvä koulussa perkele."

En ole en ole enkä ole. Vittu varmaan mun kaikki arvosanat laskee. En haluu nähdä niiden omahyväsiä ilmeitä kevätjuhlapäivänä, sullon varmaan todistuksen vaan kiireesti laukkuun ja yritän olla itkemättä ennen kuin vasta autossa, ja sitten vedän sellasen dramaattisen itkupotkumeikitkasvoilla-raivarin omassa huoneessani hetkeä ennen kuin siskon ylioppilasjuhlavieraat tulee.

Mun mielestä tää ei oo ihan sitä elämää, mitä sen pitäis olla. C'moon. Alle sata vuotta se on luultavasti kumminkin. Mitä varten me tuhlataan, miksi meidän on pakko tuhlata se toisin kuin oikeesti haluttais? En mä haluais ruveta tsemppaamaan tätä jo pitkälle edennyttä viimestä jaksoa, en mä halua mennä niihin kokeisiin ja herätä aikaisin vaan elääkseni sillä tavalla kun maailma pakottaa. Joku työ aikuisena, josta hyvässä lykyssä ees jokseenki tykkään. Ja seuraavat viiskymmentä vuotta. Ja sen jälkeen ei kukaan jaksa enää olla vaan onnellinen ihan omilla ehdoillaan.

Mä lähtisin.
Hitot luistelusta. Se on tässä maailmassa se mitä mä rakastan, mutta jos lähtisin, en vois ottaa sitä mukaan ja sillon se sais jäädä. Mutta sillon jäis myös ihan kaikki muu. En ottais ketään mukaan. Jos mulla vaan olis rohkeutta, hyppäisin johonkin lentokoneeseen liikoja miettimättä mihin, ehkä tsekkaisin vaan, että se menee johonkin lämpimään. Ja perille päästyäni lähtisin vaan yksinkertasesti juoksemaan. Mua etittäis. Poliisit, sossut, kaikki, sukulaiset ja varmaa ihan hirvee määrä porukkaa lähtis mun perään. Mut ei mua kukaan löydä jostain sellasesta maailmankolkasta, jota ei ole edes merkitty karttaan, koska sitä ei muka ole olemassa. Musta tulis seuraava madeleine: tyttö hävis, eikä sitä löydetty ikinä. Toivoa sopii, että se on ainakin onnellinen, missä sitten onkin.

Hyvästi koulu. Hyvästi tutut. Byebye, maailma. Mä lähdin etsimään hakunamatata-viidakkoa jossa minulla-on-viisi-tuntia-aikaa-herätykseen-ja-huomenna-kokeet on tuntematonta sanahelinää.

Jatkaisin juoksemista. Juoksisin jonnekin, niin, ettei kukaan sais mua kiinni. Sitten kun en jaksa juosta, hyppään bussiin, tai autoon. Jonnekin. Etin jonkun paikan, missä voin olla. Riippuu, missä maassa oon. Metsään? Jonnekin, missä on meri lähellä. Ja vaikka jotain trooppisia hedelmiä tai jotain. Tai ei siellä tarvii mitään sademetsiä olla, joku viileempikin ilmasto kävis. Kunhan siellä jotenki selviäis. Tapaisin ehkä jonkun toisen nuoren kapinallisen, jonka kanssa en edes puhuis samaa kieltä mutta jota ymmärtäisin silti. Olis edes joku ihminen tässä maailmassa, joka tajuaa mua! Ymmärtää. Selviäisin kyllä. Kyllä siellä vois elää. Nimenomaan, maailmassa. Nyt kun sanotaan maailma: me tarkotetaan joko meidän omaa maailmaa, Suomea, sitä omaa tuttua reviiriä ja kotikylää johon jämähdettiin juurtuneina kiinni, tai ehkä tavoitellaan sitä käsitettä jota ei edes tunneta. Se muu maailma siellä jossain. Tiedetään, että se on, mutta ei kiinnosta lähteä ottamaan siitä selvää.

Mä haluaisin nähdä sen maailman, joka tuolla on. Mä en oo nähny edes lappia. Ja nyt mä haaveilen jostain upeesta elokuvamaisesta paosta johonki päin planeettaa, leikin ajatuksilla joista ei ikinä voi tulla mitään muuta ku ajatuksia.
Tääl ei voi tehdä mitään. Jos ihmiset oikeesti haluu pois täältä koko sydämensä pohjasta, ne tappaa ittensä. Kun ei oo muutakaan keinoa. Eikö kukaan oo tullu miettineeks tätä vaihtoehtoa, että yksinkertasesti karataan? Pistetään koolle joku megahullu salaseura, suunnitellaan joukkopako ja lähetää kaikki eri suuntiin niin ettei kukaan löydä meitä ikinä. Ja kaikki saa alottaa elämänsä uudestaan puhtaalta pöydältä, tällä kertaa määrätä siitä itse.
Mut ei. Kukaan täällä vankilassa ei tuu ees ajatelleeks että pois vois päästä jotenki muuten, kuin kuolemalla. No, onhan sekin vaihtoehto. Katotaan jos huomenna kävellään auton alle ja kaikki tylsä ja harmaa boring life päättyy siihe. Älkää ny viittikö.



Jessus, uskallanks mä edes julkasta tätä tekstiä. Enkä ees ajatellu mitään alottaessani kirjottaa. ::DD okei älkää nyt soitelko poliiseille tai mitään, mä olin täysin epävakavissani näiden suunnitelmien kanssa enkä edes 1% aio toteuttaa niitä. Lähen kohta treeneihin ja maanantaina on koulua, elämä jatkuu eikä mitään maailmaa mullistavaa tapahdu. Piste. Hauskaa loppupäivää, ihmiset! ^^

Rock you like a hurricane

Mulla menee ihan jäätävän hyvin. ;)

Tää liuku ois siisti osata. :) Mulla ei vaan itelläni riitä notkeus, vielä ainakaan.

No, siis. Hmm. Tässä on nyt eka viikko takana tässä uudessa joukkueessa, jos tarkkoja ollaan, niin viime sunnuntaina aloitin. Treenit oli poikkeuksellisesti "vaan" 4 kertaa viikossa, jossei sunnuntaita lasketa. Tällä viikolla on sit jo viis kertaa.
Ja on ollu mahtavaa! ^^ Saa kunnolla haastaa ittensä, kun ei hidasteta tai lopetetakaan siinä vaiheessa, kun alkaa jo tuntua jaloissa, vaan jatketaan vähän pidemmälle. Treenit on ollu tosiaan vähän tasokkaampia ja sen verran usein, että tuntuu kuin oisin ollu tuolla jo paljon kauemminkin, kuin vaan viikon.

Eilen iski tosin epätoivo, kun katoin noita muodostelmaluistelun MM-kisoja. Suomelle kaks mitalia, jee! Onnea, Marigold IceUnity ja Rockettes! <3 Ootte parhaita.
Mutta joo.
Itelläni on kyllä vielä niin hemmetin paljon kehityttävää. Jos vaan oisin vaihtanu tälle tasolle jo pari vuotta sitten, vaikka 12 tai 13-vuotiaana. Mut oikeesti, tää tilanne: 15-vuotiaana SM-noviiseissa. VASTA. ja kaikki ne 13-vuotiaat joukkuekaverit on mua paljon parempia.
(mä oon muute jotenki ihan varma, et mut bustataan vielä.. ;S)

Mut silti. Nää tyypit on niin kivoja, tää luistelu on niin ihanaa, mul on niin paljon motivaatiota, että oottakaahan vaan!
Ehkä mustakin tulee vielä joskus hyvä. x)) Ei hitto, kuulostipa laimeelta. Siis tottakai musta tulee! Ja niin meistä kaikista tän lajin harrastajista. Suomihan voitti MM-kultaa, hittovie!

Juup. Ja sit muihin asioihin. Mulla on ihan hirrrveesti kokeita. :S Huomenna ois musiikki enkä oo oikeestaan lukenu, auts. Stressiä stressiää.. Ja lisäks mulla on ollu koko viikon tällane ärsyttävä flunssa joka on haitannu kaikkee.
Sain matikasta seiskan. D; siis ei mikään maailmanlopun karmein numero, mutta kun. Ei tää voi mennä niin, että rupeen kantaa seiskoja kotiin ku ennen tuli ysejä ja kymppejä. Okei, no ruotsista sain ysipuolen, mutta se taas on ennen ollu kymppi ja voi olla, että meidän tiukkis ope pyöristää sen sit alaspäin kevättodistukseen. Matikka ehkä pysyy kasissa, toivottavasti, vaikka seiskaa tulikin. No, onneks kyseessä on vasta kasin kevät, eikä ysin. Siitä tulee sitte "hauskaa" ens vuonna, kun yritetään nostaa kaikkee mahdollista tokarissa ja luistella samalla. :')

Vähän turha postaus taas vaihteeks, en oikei keksiny kirjotettavaa. Vähä sellane mitäkuuluu. Ei oo ollu aikaa pohtii mitään sen syvällisempää ku lähen taas hallille, katotaan sit myöhemmin jos inspiraatio iskee. :)

DREAMS COME TRUE!

Meille jokaiselle tulee vastaan sellanen päivä, että jokin tosi tärkee unelma yksinkertasesti... käy toteen. Se, mistä haaveilit kauan, se, mihin et jossain vaiheessa enää uskonut ja se, joka vaatii kaikista eniten, ja alkaa melkei hirvittää kun miettii sitä työtä, mikä tän unelman eteen on tehtävä.
Ja samalla silti tiedät, että on se sen arvoista.

Tehän muistatte tän, mä kerroin jo talvella. Muodostelmaluistelu, unelmajoukkue, johon halusin hakea. Mun viimenen mahdollisuus ehkä ikinä päästä SM-puolelle. Jos ei nyt mee, niin sitten ei ikinä.
Ja mulla on yks vuosi liikaa.
Ja mulle sanottiin, ettei kannata hakea. Etten pääse.

Ja mitä tapahtui?

PÄÄSIN!

Tää tarina on vasta alussa, tottakai. Tää on nyt vaan ovi, joka aukes; mun ohitse viiletti juna sellasella nopeudella, että ois ollu vaan kaks sekuntia, ja se ois menny multa ohi. Viimenen vaunu, joka oli mennä menojaan. Mutta kerkesin tarttua siihen, ja ovi aukes.
Mut helppoa tästä ei todellakaan ikinä missään maailmassa voi koskaan tulla.

Ne treenimäärät. Mua pelottaa, voin ihan suoraan sanoa, että mua pelottaa. Ja se ohjelman vaikeus! Hyvä jos saan ees vaihtelupaikkaa koko ens kaudella. Kaikki nää muut on niin hyviä, onhan ne treenannu jo niin paljon, että luistelu alkaa olla niille yhtä luontevaa ku kävely. Mulla on vielä niin paljon kirittävää, niin sairaan monta treeniä tekemättä ja jäätä luistelematta. Mutta tiedättekö mitä. Mulla on motivaatiota. Sitä on niin paljon, ettei sitä ykskään adjektiivi tai hieno kuva netin syövereistä voi milloinkaan kuvastaa.

Ysiluokka edessä. 
Ja tää hulluus.
Täst tulee varmaa ihan helvetin mahtavaa.

Laulujoutsenia

Aina toisinaan mä toivon, että olisin kuollut.

On ihanaa, että tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka välittää toisistaan. Kenenkään ei täällä tarvii kuolla niin kauan, kuin rakkautta riittää eikä jätetä ketään. Vähän mä oikeesti oon noille ihmisille kateellinen.

Jos mä olisin kuollut, haluisin muuttua enkeliks. Voisin olla sellanen pieni valonsäde päivää piristämään. Halaisin niitä ihmisiä, joilla on paha olla ja veisin sen samalla niiltä pois, jottei niistä tuntuis enää pahalta. Kaikkia pitää lohduttaa ja halaukset täytyy olla just niin lujia kuin niiden täytyy; jos sä halaat jotakuta, halaat sitten jumalauta niin, että se varmasti tuntee sen. Ja jos se itkee, niin anna sen itkeä ja lohduta vasta sitten, kun se on rauhoittunut. Silloin se kuuntelee.

Kun niitä on vaan niin paljon. Kunpa ei olis. Jos niiden pahan olon vois myöhemmin lukee paperilta, ei siinä sitä olis niin paljon ihmettelemistä, miks asiat meni niinku meni. 

Kun ei vaan menis.

Siksi mä haluaisin olla enkeli. Kun en mä osaa ketään lohduttaa täällä näin, ihmisenä. Oon yhtä huono ihmisten kanssa kuin vanhat päiväkirjat - meen lukkoon, kun puhut mulle, enkä osaa oikein mitenkään neuvoa. Eikä sen sivuilta edes katoa ne pahat muistot mihinkään. 

Mut enkeliks mä en voi ikinä muuttua, kun olin ihminen.

En mä tiedä, onko ihmisillä suojelusenkelit vai ei, mutta jos on, kuunnelkaa niitä. Silloin siis, jos kaipaat lohtua. Eikä ketään oo paikalla. Kyllä niitä enkeleitä aina on, jos niitä siis on.

Uskotaan, että on.

Kellään ei täällä oo mitään hätää.

Carousel

Elämä on kaunista katseltavaa 

Aina

Kun tulet käytävällä vastaan.

Minun rakas mereni

Laiva

Meidän joutsenet kallioluodoilla

Hurts laulaa aina rakkaudesta

Uppoaa

Viides kerta, kun vaihdan laulua

Vastahakoinen kruununprinssi

Mutaan

Kamerasta loppuu filmirulla

Aurinko paistaa ja linnut laulaa

 Haaveillaan

Hurtsin biisi soi uudestaan.

Heeei, on niin helppoo olla onnellinen!

Oon vaan onnellinen just tällä hetkellä.

Ei oo tapahtunu mitään. Tarvitaanko sille muka aina joku syy? Ei! Ei tarvita, minä vaan luin vanhaa päiväkirjaa kaikkine masentavine teksteineen, kävin uudestaan läpi kaikki ne huonot hetket, kun tuntui ettei jaksa elää, kaikki kaikki kaikki oli niin huonosti ja koko olemassa olo oli turhaa ja hengittäminen yhtä tyhjän kanssa.
Nauroin niille.

AINA tulee jaksoja, jolloin menee paremmin. Asiat järjestyy aina! Ikinä ei oo niin huonosti, ettei vois mennä paremmin. Sinä sininen sumuinen syksy, joka pidit minua pilkkanasi, nyt on kevät ja minä en aio enää kuolla, olen ihan käsittämättömän onnellinen siitä että oon elossa ja voin herätä jokaiseen päivään ja hengittää ja itkeä jos siltä tuntuu ! MILLOINKAAN ei oo menny niin huonosti kuin oon luullu ja aina on aurinko noussut, vaikkei sitä näkisikään.
Elämä kun on sellanen asia, että se ei vaan lopu; se ei pääty siihen, että kesä loppuu, ei, sinä et menetä vapauttasi ja onnellisuuttasi ikuisesti eikä sinun tarvitse masentua ja vihata itseäsi vain siksi että luulet olevasi läski tai jollain muulla tavalla huono. Älä ole. Oo onnellinen, se on niin hemmetin helppoa kun vaan annat sille tilaisuuden. Ehkei just nyt, mutta odota viikko, kuukaus, kaks, kolme. Aika on sellanen kujeilija - kasin aamut, ruotsin tunnit, koeviikot. Nää on vaan niitä, joista on pakko luovia läpi, ja aikahan se meidät niistä lopulta auttaa läpi: ei me huomisesta kärsitä kuin huominen vaan, oli se sitten miten paha päivä tahansa. :-) Ja joku aamu, on taas niin kaunis ja ihana päivä, että tajuat senkin miks uskon täällä niin lujasti tulevaisuuteen.

Rakastan vaan niin paljon olla jäällä. <3 Toivon, että se näkyy. Ja vaikka en ikinä pääsiskään SM-puolelle tai menestyis tässä lajissa, ainakin voin silti aina päästä jäälle eikä kukaan voi kieltää mua rakastamasta omaa lajiani.

Kuvittelen ite sellasen aavan meren, tyynen, kauniin ja kirkkaan. Mitä lie horisontin takaa löytyy, eihän sitä voi millään tietää. :--) Merellä myrskyää, ukkostaa ja salamoi, mutta eiköhän matkalle mahdu myös riittämiin hellepäiviä, laineita ja auringonsiltoja. Kaikesta selvitään, kaikesta! Sulla ei oo ainoastaan yhdet purjeet elämän varalle, jos ne repeytyy aallokossa matkan varrelle. Sitten vaan haet jostain uudet, kyllä niitä on sulle varattu ihan riittämiin. Kaikille on.

Olkaa, kiltit, onnellisia. Jos ette muusta, niin siitä, että elätte. Ja niin kauan on myös toivoa paremmasta.

Kaikki ookoo

NO ON KYLLÄ JÄÄNYT TÄMÄ !

XD apua, varmaa monta kuukautta ilman postauksen postausta. Mut hei, ei se nyt maailman isoin menetys olis, jos taas yksi blogi olis vaan hukkunu jonnekin netin syövereihin ja unohtunu olemasta, menkööt vain. :-P Ei tätä kukaan jäis kaipaamaan, minä varsinkaan kun touhotan koko ajan jossain ja sit vaan unohtuu tää. Mutta nappasinpas tästä nyt kiinni vielä ennen kuin vajosi pohjalle, ihan vaan kertoakseni mitä kuuluu.
 

Menee hyvin! Ihan oikeasti. Nyt kun on taas hiihtoloma, (yllätys yllätys, vaaditaan näköjää aina jonkinlainen loma että raahaudun tänne) tulee sellanen fiilis, että jes - taas on menty eteenpäin kevättä kohti, ja ihan kunnialla on selvitty. ^__^ Kokeista on päästy puhtain paperein, fysiikka nyt meni vähän -8 tasooni nähden huonosti, mut enkku, -10 ja hissa +9 oli ihan kiva. :) Kevät tulee aikasin tänävuonna! &hearts; ei pauku pakkanen enää, ja ilma on koko ajan suht. lämmin ja linnunlauluakin kuulee.

Ihan näin lämmin ei kyllä ole vielä :(

Mun kaverilla menee paremmin, se on ruvennu syömään. <3 Ette uskokaan miten helpottunu fiilis. Mulle on ihan sama vaikka se treenaa edelleen ihan liikaa ja blaablaablaa, kunhan se SYÖ eikä rääkkää enää kehoaan olemalla syömättä kaiken sen treenaamisen jälkeen. Nyt se on taas ihanaa seuraa, ihan ku ois taas vaan muuttunu takas omaks itsekseen kaiken tän jälkeen. Ihanaa, että sillä menee paremmin.
Ja lisäks myös eräs toinen meidän koulussa oleva, selvästi syömihäiriöstä kärsivä tyttö näyttää voivan myös paremmin, onneks. Hän on samassa musiikinryhmässä niin näen sitä suht. usein, vaikken tunnekaan sitä. Ja oli kyllä pelottavaa kun se siinä ennen joulua vaan laihtu ihan sairaan nopeesti sellaseks luurangoks ja kaikki oli vaa et hyvä luoja mitä se on tehny... mut kuten jo sanoin, onneks se nyt on taas saanu edes pikkusen painoa, eikä näytä ihan niin riutuneelta enää. :) Onneks.

Ja sitten tämä luistelu, tais olla mun kolmas huolenaihe. No, motivaatio on taas katossa hetken leijailun jälkeen, jes! ^^ Okei, edelleenki ois petrattavaa mut kyllä se siitä. Ja hei, tällä kaudella on tullu jo kaks mitalisijaa, hopea ja pronssi! Kummallakin kertaa tosin oli vaan 3 joukkuetta kisassa, ettäh... xD mutta siis, se hopea oli tosi positiivinen yllätys, kun voitettiin yks melko kovatasonen jengi jota ei oltu täl kaudella viel aiemmin. Se pronssi taas, no, ei sekään nyt mikään häpeämitali ollu ku oli vaan yks ainoo yksinäinen piste niihin edelläolijoihin, ollaa siinäki kurottu umpeen se 3-5 pisteen ero mikä on ollu koko kauden.

Apua, tää postaus vaan venyy ja venyy... tässä on nyt se syy miks kantsis ehkä joskus käydä kirjottelemassa jotaki.
Mutta. Koska olen ailahtelevainen persoona joka ei pysy hetkeäkään paikallaan tai keskity kunnolla yhteen asiaan; mulla on vaihtunu taas ihastus. :---DD tää henkilö josta kirjotin tänne ihan tolkuttomat romaanit, hän ei kiinnosta enää sitte yhtään. En tiiä mitä tää oli, ihastuin siihen niinko päivässä ja sit parin kuukauden jälkee on taas ihan ku en ois siitä ikinä tykännykkää.
Mutta sitten. On tämä toinen, se on ysillä tossa samassa koulussa. Okei, oon kyllä katellu sitä ihan syksystä saakka, mutta se on ollu sellasta, ööm... no siis, sama asia ku ihastuis johonki julkkikseen. Siitä haaveillaan, tuijotellaan ja ihkutetaan kavereille, mutta se on IDOLI - sen ihastumisen eteen ei tehdä mitään. Kai nyt kun on kyseessä ujo mieleltään 8 vuotias pikkutyttö ja tollanen lähes 185cm ihana ysiluokkalainen puolijumala.

Mutta minäpä olin erittäin rohkea, sillä kirjoitin sille lapun. x) Sellasen vihosta repäistyn sivun jossa kerroin kohteliaasti kaikkee sellasta että se on yseistä komein ja blaablaablaa, en laittanu nimeä vaan pelkästään T. Ihailija. :3 ja ilmeisesti hän myös näki tämän lapun, ainaki näin kun se löysi sen takintaskustaan (ja sit juoksin tieheni paniikissa ja kaverit joutu hakee mut takas ja siinä vaiheessa sillä ei ollu enää sitä lappua kädessä).
No, ajattelin että ihan sama, eihän se kuitenkaa tiedä kuka oon ja niinpoispäin.
Mut sitten, nyt ystävänpäivänä, ylitin itteni toistamiseen. En ois ikinä uskonu että musta vois olla siihen, mutta teinpähän kuitenkin: menin puhumaan sille. ::::DDD ihan itse reippaasti kävelin sen luokse kun se oli yksin, just lähteny ruokalasta, ja kysyin että mikä sen nimi on, (hirveetä koheltamista kun en ees aluks kuullu sitä ja sit piti kysyä moneen kertaan), kerroin sit oman nimeni ja että se lappu oli multa, ja sit vaa lähin siitä. Voisinpa sanoa, että pystyin sen jälkeen palattuani takas pöytään olemaan täysin cool ja näyttämättä sitä paniikkia minkä vallassa olin, mutta, noh, sekosin vähän niinku keskelle ruokalaa. x) Toivottavasti se ei sit enää nähny sitä... ainaki sen kaverit näki, koska yks niistä katto mua vähän sillee et wtf.

Juuu. Semmosta. Tulipahan tuokin nyt sitte koettua, vaikka ihan varmana oli kaiken maailman ripsarit ympäri naamaa ja hiukset sojotti joka suuntaan ja paita nurinpäin tai jotai nii tuskinpas mitään sen suurempaa vaikutusta tein - mut hei, ainaki tiedän sen nimen nyt! xP 8v pikkutyttö kävi juttelemassa ysiluokkalaiselle, woohoo!

Olin todella urhea!

Voi tsiisus mikä postaus tästäki taas tuli. :--DD turhista turhin, oisko? No, ihasama. Katotaan jos saisin seuraavan kerran jotain järkevää tekstiä mielellään alle puolen vuoden sisällä.

Ja jos mulla nyt kävi niin kertakaikkisen paska tuuri että tää ysi tai joku sen kavereista luki tän ja bustas mut, niin... ei voi muuta sanoa, kuin että ONNEKSI OLKOON!
Ai nii! Siitä tuliki mieleen, että mulla on alle viikon päästä synttärit! ^^  jee, 15v here I come!!

Kaipaan aurinkoon

Me tarvitaan valoa tänne. Kipua, aurinko, korkeammalle ja viivy siellä kauemmin. Harmittaa katsella kun vajoat heti takaisin.

♥

Syksyhän oli ihan tavattoman pitkä. Sen alku oli ihana väreineen, mutta äkkiäpä ne omenapuut lehtensä pudotti. Saapui se syksyn synkempi puoli, se söi koko marras- ja joulukuun joiden pitäis periaatteessa kuulua talvelle. Mutta ne sateet, yh, ei ne loppuneet milloinkaan. Aina kun avas ulko-oven, piti ottaa varjo mukaan ja sitten juosta autoon toivoen, ettei kastuis.
Aina kun katsoi ulos, oli joko pimeää tai pisaroita ikkunassa. Talvi tuli lopulta, kuitenkin, ja hetken aikaa se piristi: oi, lunta! Ihanaa, viimeinkin.



Mutta tää kylmyys. Tämä PIMEYS. Mihin se meidän aurinko on menny, miksei se tulis takaisin jo? Johan tässä on ootettu. Paistaisi pois pakkaset. Lumet pois ja vihreetä tien viereen.
Me ihmiset ollaan loppujen lopuksia melkein kuin kukkia: kaikki kaipaa valoa. Aina kääntyneenä auringon suuntaan, ja iltaisin katsellaan tähtiä; tottakai ne viehättää meitä, koska ovat niin kirkkaita.

En tiedä miten oon taas näin runollisella tuulella. Kai se tulee siitä, kun alkaa kuunnella tuttuja biisejä jostain tosi
kaukaa lapsuudesta. :--) Nää muistot, oikeesti. Kannattaa kokeilla.
On melkein pelottavaa, miten aika kuluu.
Vaikkapa viime kevät. Siitäkin tulee kohta vuosi täyteen. Kun käytiin ekaa kertaa kesämökillä talven jälkeen eikä lehtiä vielä ollut puissa, katiskassa oli ahven ja oli koko ajan sellanen "iik, kesä ei oo enää kaukana!!"-tunne.
Ja nyt se kesä on jo kauan ollut ohitse. Ei koko elämää sais käyttää odottamiseen, se on vaan ajan haaskausta. Kesää odottaa koko vuoden, ja kevättä sitä ennen, sitten ei muista elää hetkessä. Miksen vaan osaa elää talvella.

En keksi muuta selitystä kuin valo. Se ottaa oikeesti ihan kaiken mennessään, mutta onneksi vaan lainaksi. Keväällä me saadaan taas kaikki takas. Myös täydet 4 vuorokaudenaikaa. Kevät tuo illat tullessaan, ettei hypätä suoraan päivästä yöhön.
Vielä pari kuukautta.

Jaksetaan vielä. ♥
Tsemppiä kaikille muille jotka on yhtä väsyneitä talveen.

Vihaan keijuja.

Mä en kestä mun anorektista kaveria.
Se tiedostaa ongelman. Mut sillä ei oo mitään halua parantua. En tiiä miten kauan jaksan olla sen kanssa enää. Miten se voi olla noin tyhmä. Miks se idiootti tekee tollasta itelleen. "Koska anoreksia." niin se ite sano. Joo, on ihan vitun hienoa että sä sairastat sitä prinsessatautia ja aplodeja sulle kun saavutit sen, mutta voisitko nyt kiitos parantua siitä ennen kuin kuolet siihen, OLISITKO NIIN KILTTI!?!?
Menee hermot.
En kestä.

++ tätä hulluutta on nykyään ihan joka puolella. Äiti laihduttaa _aina_ oon jo tottunu siihen tässä parin vuoden aikana, ja katos vaan, isäkin oli 3 päivää syömättä kellekään kertomatta. Mikälie idioottipaasto.  Ja yks joukkuelainen on kans sellanen et sillä on taipumuksia tämmöseen.
Tääki kaveri josta puhuin ylemmässä kappaleessa, yritinhän mä olla sen tukena. Koko alkusyksyn. Mut paskat se mua tai ketään muutakaan kuuntelee, ei se varmaa edes tajuais tehneensä typeryyksiä vaikka olis teholla nenämahaletkussa. Se sano joskus syksyllä haluavansa kuolla 15v (joo, meillä oli itseasiassa molemmilla jonkinlaista masennusta syksyllä, mut ei nyt puhuta siitä) ja vaikka luulin että sillä menis nyt paremmin... no, ehkä tää on joku maailman hitain itsemurha mitä se yrittää.

Vähän huonompi päivä tänään, näköjään.

Can you tell me, I'm not insane?

 "Niin erilaiset, daada da daadaa..."
Kuka olis uskonu, että minäkin eksyn kuuntelemaan Robinia?
.. :--D nää sanat vaan iskee ja lujaa, vaikkei me loppujen lopuks ihan hirveen erilaisia ollakaan. Eikä muuten olla yhdessäkään. Mut oon vaan niin järjettömän ihastunu, etten tiedä enää miten tästä voi selvitä hengissä!! ._.

Oon tehny jo rakkauspostauksen niin en voi jaaritella tästä. Harmi. Paljon muuta päässä ei nääs liikukaan. Mut joo! Eilen oli kisat ja ihan hyvinhän ne meidän tasoon nähden meni, edelleen vaan toivon et pääsisin joskus sinne vähän paremmalle tasolle. Koulu on menny ihan ok. Tietty kemia on aika hankalaa... Mantsassa just käsitellää avaruutta ja aijai, on tää maailma mielenkiintonen. Kaikki nää syvälliset jutut pistää miettimään, että mistä tää koko hillitön maailmankaikkeus oikein koostuu ja mikä sitä hallitsee-

... okei.

- tänne olin kirjotellu kaiken laista mikä myöhemmin rupes nolottaa (koska en tykkää tästä tyypistä enää.....) joten.  No, kuvat säästin. Ja ton ihme runonpätkän. Mut tekstit poistin, ihan teidän vuoks. ::DD oli aika karmeeta luettavaa. -

 

Jos sä hymyilisit joka aamu

Ja sanoisit hyvää huomenta

Mulla ei olis vaikeuksia nousta

Edes viideltä aamulla.

Koska arvaa mitä, mä oon jo jääny kii

Kuten suo, tai vaikka lentohiekka, vajoon upoksiin

Nyt jos olis lentokone, en pääsis irti maasta

Koska hukun josset kiskoa mua pois vajoomasta.

  

Ihan jos käveltäis asemalle yhdessä

Jos oot oikein rohkee, niin käsi kädessä.

Golden smiles

 Hejssan taas.


Mieli ei oo koskaan tyhjä, ei edes nyt kun en meinaa keksiä mitään postauksen aihetta. Sama juttu aina äikässä kun pitää runoilla tai kirjottaa tarinaa tai jotain. Ei vaan tuu mitään mieleen! Kaipa se johtuu oikeesti vaan siitä, että ideoita on liikaakin. Just äskenki pähkäilin sitä, miten kivaa oli kutosen keväällä aina pyöräillä kouluun ne vikat viikot ja miten puihin oli tullu lehdet suunnilleen päivässä, ja tuntu äkkiä ku pyöräilis keskellä sademetsää kaiken sen värittömyyden jälkeen. :D Mutta eipä siitä ehkä ihan hirveen mielenkiintosta stooria sais aikaan, vai...? Mutta onko pakko aina olla joku aihe. Eiks vois vaan jaaritella?

Joskus on oikeesti aika mielenkiintosta ottaa omia ajatuksia kiinni just ennen nukahtamista. Sielt saattaa tosissaa tulla vaikka miten järjetöntä tarinaa tahansa. Se on aluks aika haastavaa päästää vaan kokonaan irti ajatuksistaan ja silti seurata mihin ne oikein menee. Voi esimerkiks laittaa vaan silmät kiinni ja alkaa kuvitella jotakin, sit vaan antaa sen tarinan edetä ihan täysin vapaasti just niiden päähänpistojen mukaan. Me kokeiltiin tätä kavereiden kanssa, ja se ihme kyllä toimi niin hyvin että saatiin jopa yks puhumaan unissaan ihan selkeesti ja yhtäjaksoisesti. :--D Se selitti kaikkea mitä mielessänsä näki, ja me jotka oltiin hereillä vaan naurettiin sen jutuille. Sit jos tää meinas hiljetä, joku vaan kysy jotain että missäs sä nyt oot tai "mikä toi on?" ja sit sielt tulee jotai "laskettelen. Puusuksilla. Taivaalta sataa hampaita ja siel leijuu silmälasit..."
Meni vielä paljon oudommaks tosta. Sitte ku lopulta herätettiin tää kaveri, se ei muistanu paljoo näistä selityksistään ja siinä sai sitte nauraa ku kerrattiin mitä kaikkee se oli puhunu. Mut tää vaatii kyllä sen muutaman tunnin valvomisen.

 

 

Oon nyt sitte ihan toivottoman ihastunut... joo näin kävi. Oon kai maininnu tän kaverin täällä aiemminki, mut joo apua. Nyt on vaan sellane kysymys mielessä, että: MITÄ NYT? Pitäis varmaa yrittää puhua sille tai jotaki, kun istun sen vieressä sattumoisin semmoset 6h viikossa. :'''''D kävi niin mieletön mäihä että sain sen kemian pariks. Mut milläpä saisin meidän kemiat kohtaamaan? Sellasta kaavaa ei taida olla olemassakaan...
 Onhan se ihanaa ku sen kans voi vähän jutellaki sillee "joo oliks magnesium jalometalli vai ei?", mut...
... ääh ei täältä nyt tuu mitään järkevää tekstiä. Oon vaan niin törkeen vaaleenpunasessa mielentilassa nytte.


Mut huomasin itessäni yhen tosi kauheen asian, tohon edelliseen kappaleeseen liittyen: minä olen kikattaja. Enkä pilaile! Juuri sellanen niinku kaikki ärsyttävät likat jotka esittää ihastuksensa lähellä nii että koko ajan pitää olla semmonen ja "ihihihihihhiii vitsi sä oot hauska hahaha". Oon aina pitäny sellasia ihan sairaan ärsyttäviä ja suunnilleen pyöritelly silmiä niille.
... oon iteki semmonen. Mut en todellakaan tee sitä tahallani! Tajusin sen just, kun yks kemiantunti olin tosi hyvällä tuulella ja nauroin ihan liikaa, tää tyyppi vähän pahastu siitä. "Mikä sulla on.. -___-" ja sillee. En oikeesti voi sille mitään, kai oon liian hermona tai jotain. Mut pakko yrittää oikeesti vakavoitua, en haluis olla sellanen hirvee..

 Noh, nyt kun kerran rupesin jo jaarittelemaan, niin miksen sitten heittäis tätäkin ajatusta tähän.. Mutta:
Allekirjoitan ihan täysin sen sanonnan, että aika kultaa muistot. Kun miettii vaikka viime kevättä; vitsi sillon oli kivaa. Kesä oli ihan sikana. Ai nii, koulun alku! Olin sillon vielä niin ilonen koko ajan.
Mut koskaan ei tunnu siltä, sillon kun eletään ko. hetkeä. :D Tää tuli mieleen siitä, kun kuuntelin kappaletta josta tuli kaikenmaailman muistoja mieleen.
Ja sit taas toisaalta mitkään pahat hetket ei enää tunnu niin pahalta sitä mukaa, kun aikaa kuluu.

Haluisin osata laulaa.
Hyppäsin taas aiheesta toiseen, mut haluisin ihan sairaasti osata laulaa. Ja lisäks näytellä, piirtää, kirjottaa...

Yritetään me täällä olla kaikesta huolimatta niin vapaita kuin voidaan.

Koska kerranhan me vaan eletään. :--) 

Heippa vaan tältä erää!

Always keep smiling!

Hei vaan taas, pitkästä aikaa. :D Vuosikin kerkes jo vaihtua siinä välissä kun en jaksanu raapustella tänne, ja joulukin oli ja meni jo jokin aika sitten.
Vaihdoin taustakuvan. En nyt tiiä tykkäänkö tosta mitenkään hirveesti, mutta onpahan kai parempi ku pelkkä tylsä musta. :) Nythän on jo tammikuu, ja valoa pitäis olla päivä päivältä enemmän!

Eipä oo tapahtunu mitään kovin dramaattista viimeaikoina. Tuli pieniä ongelmia liittyen siihen joukkueeseen johon mun piti keväällä hakea, joten on vähän laitettava suunnitelmia uusiks. Huono juttu.
Ainoo mitä voin tässä vaiheessa tehä on tietysti se treenaus, täytyy tehä kaikki harkoissa aina ihan täysillä. Mutta mun ongelma tähän lajiin on se, että en ole tarpeeksi ilmeikäs. Oikeesti. Uskallan joo hymyillä ohjelmassa ja tehä vaikka sellasen "waaaaau!" ilmeen (on pari sellasta kohtaa jotka sellasta vaatii), mutta muuten... ei. En osaa esittää, en saa aikaan sellasta mieletöntä tulkintaa j
oka näkyis aina sinne katsomon takariviin saakka.
Täytyy vissiin vaan harjotella peilin edessä.

Voi johtuu siitä, että mulla oli yhteen aikaan ihan hirveen ujo kausi jolloin en ees puhunu paljoo ihmisille (5-6lk, ehkä seiskallakin vähän). Ja käytin monta vuotta sellasia hirveitä laseja joiden takaa mun silmiä ei edes kunnolla näkyny, no siis samalla tavalla. Sen takia olin aina ihan ilmeetön ku ei kukaan niitä ois lasien takaa nähny. Huh, oon niin onnellinen kun pääsin niistä laseista eroon!
 Alkaa kyllä jo pikkuhiljaa ottaa päähän nää Suomen iänikuiset sateet ja pimeys ilman lunta... ois tosi virkistävää päästä vaihteeks johonki tosi eksoottiseen paikkaan, missä ois just näitä lintuja ja sademetsiä, meri ja aurinko. ^^ en kaipais mitään muuta.

Eipä tässä muuta. Koulu alkaa tiistaina, huomenna on treenejä. Tällä viikolla niitä on riittäny muutenki, ja sehän on vaan hyvä asia. :)

Oon muuten oikeesti minäkin aika haaveilijasielu... tää maailma ois niin tylsä paikka asua, jos ei aina välillä vois pysähtyä vaan unelmoimaan kaikesta mahdollisesta; milloin tulee kevät, millaista elämä on 10 vuoden päästä... millaisessa talossa vois asua ja mitä kaikkea elämä tuo tullessaan. Onko ne kesämökin pellolla koreilleet kurjet siellä taas, ensi kesänä?
Oon vaan niin malttamaton. Toivoisin että aika vaan kuluis, että kaikki tapahtuis vaan nyt ja heti. En ikinä malta odottaa mitään, en joulua enkä juhannusta. Olis jo. Jos se olis musta kiinni, aika varmaan poukkoilis täällä ihan miten sattuu ja päivässä saattais vaihtua vaikka vuodenaika, ja toisaalta joku poikkeuksellisen kaunis päivä saattais kestää iäisyyden. Niin, että kellot ois lopulta yhtä tarpeettomia kuin gramofonit ja filmirullat 2010-luvulla. :-D  Joten ehkä kaikkea ei kannata uskoa mun huolehdittavaksi.

Pyyhkisin harmaat pilvet auringon tieltä ja tuikkisin taululiidulla lisää tähtiä yötaivaalle.
Ja nyt vaan jatkuu tää matka kohti kevättä. Ai hitsi, miten kaipaan kesää! Tekis mieli vaan hypätä tällasen laivan kyytiin ja purjehtia kohti tuntematonta satamaa jossain maapallon toisella puolen. <3 Tälläkin planeetalla ois niin paljon nähtävää, kun vaan antais aika myöten, että niitä vois mennä katselemaan. Ehkä joku päivä vielä.