Me tarvitaan valoa tänne. Kipua, aurinko, korkeammalle ja viivy siellä kauemmin. Harmittaa katsella kun vajoat heti takaisin.
♥
Syksyhän oli ihan tavattoman pitkä. Sen alku oli ihana väreineen, mutta äkkiäpä ne omenapuut lehtensä pudotti. Saapui se syksyn synkempi puoli, se söi koko marras- ja joulukuun joiden pitäis periaatteessa kuulua talvelle. Mutta ne sateet, yh, ei ne loppuneet milloinkaan. Aina kun avas ulko-oven, piti ottaa varjo mukaan ja sitten juosta autoon toivoen, ettei kastuis.
Aina kun katsoi ulos, oli joko pimeää tai pisaroita ikkunassa. Talvi tuli lopulta, kuitenkin, ja hetken aikaa se piristi: oi, lunta! Ihanaa, viimeinkin.
Mutta tää kylmyys. Tämä PIMEYS. Mihin se meidän aurinko on menny, miksei se tulis takaisin jo? Johan tässä on ootettu. Paistaisi pois pakkaset. Lumet pois ja vihreetä tien viereen.
Me ihmiset ollaan loppujen lopuksia melkein kuin kukkia: kaikki kaipaa valoa. Aina kääntyneenä auringon suuntaan, ja iltaisin katsellaan tähtiä; tottakai ne viehättää meitä, koska ovat niin kirkkaita.
En tiedä miten oon taas näin runollisella tuulella. Kai se tulee siitä, kun alkaa kuunnella tuttuja biisejä jostain tosi
kaukaa lapsuudesta. :--) Nää muistot, oikeesti. Kannattaa kokeilla.
On melkein pelottavaa, miten aika kuluu.
Vaikkapa viime kevät. Siitäkin tulee kohta vuosi täyteen. Kun käytiin ekaa kertaa kesämökillä talven jälkeen eikä lehtiä vielä ollut puissa, katiskassa oli ahven ja oli koko ajan sellanen "iik, kesä ei oo enää kaukana!!"-tunne.
Ja nyt se kesä on jo kauan ollut ohitse. Ei koko elämää sais käyttää odottamiseen, se on vaan ajan haaskausta. Kesää odottaa koko vuoden, ja kevättä sitä ennen, sitten ei muista elää hetkessä. Miksen vaan osaa elää talvella.
Vielä pari kuukautta.
Jaksetaan vielä. ♥
Tsemppiä kaikille muille jotka on yhtä väsyneitä talveen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti