Jaajaa.
Mietinkin tässä vapun loman syvällisyyksinä taas elämän tärkeyttä. Tai siis, yhtä juttua minkä PITÄISI olla se tärkeä juttu, se mikä vilkkuu punaisena ja huutaa kuin palosireeni. Missä palaa? Koulu. Apua. APUA. Me kuollaaan. Minä kuolen. En jaksa. En pysty. En halua. EI. Seis. Nyt. Hemmetti.
"Sä oot niin hyvä koulussa perkele."
En ole en ole enkä ole. Vittu varmaan mun kaikki arvosanat laskee. En haluu nähdä niiden omahyväsiä ilmeitä kevätjuhlapäivänä, sullon varmaan todistuksen vaan kiireesti laukkuun ja yritän olla itkemättä ennen kuin vasta autossa, ja sitten vedän sellasen dramaattisen itkupotkumeikitkasvoilla-raivarin omassa huoneessani hetkeä ennen kuin siskon ylioppilasjuhlavieraat tulee.
Mun mielestä tää ei oo ihan sitä elämää, mitä sen pitäis olla. C'moon. Alle sata vuotta se on luultavasti kumminkin. Mitä varten me tuhlataan, miksi meidän on pakko tuhlata se toisin kuin oikeesti haluttais? En mä haluais ruveta tsemppaamaan tätä jo pitkälle edennyttä viimestä jaksoa, en mä halua mennä niihin kokeisiin ja herätä aikaisin vaan elääkseni sillä tavalla kun maailma pakottaa. Joku työ aikuisena, josta hyvässä lykyssä ees jokseenki tykkään. Ja seuraavat viiskymmentä vuotta. Ja sen jälkeen ei kukaan jaksa enää olla vaan onnellinen ihan omilla ehdoillaan.
Mä lähtisin.
Hitot luistelusta. Se on tässä maailmassa se mitä mä rakastan, mutta jos lähtisin, en vois ottaa sitä mukaan ja sillon se sais jäädä. Mutta sillon jäis myös ihan kaikki muu. En ottais ketään mukaan. Jos mulla vaan olis rohkeutta, hyppäisin johonkin lentokoneeseen liikoja miettimättä mihin, ehkä tsekkaisin vaan, että se menee johonkin lämpimään. Ja perille päästyäni lähtisin vaan yksinkertasesti juoksemaan. Mua etittäis. Poliisit, sossut, kaikki, sukulaiset ja varmaa ihan hirvee määrä porukkaa lähtis mun perään. Mut ei mua kukaan löydä jostain sellasesta maailmankolkasta, jota ei ole edes merkitty karttaan, koska sitä ei muka ole olemassa. Musta tulis seuraava madeleine: tyttö hävis, eikä sitä löydetty ikinä. Toivoa sopii, että se on ainakin onnellinen, missä sitten onkin.
Hyvästi koulu. Hyvästi tutut. Byebye, maailma. Mä lähdin etsimään hakunamatata-viidakkoa jossa minulla-on-viisi-tuntia-aikaa-herätykseen-ja-huomenna-kokeet on tuntematonta sanahelinää.
Jatkaisin juoksemista. Juoksisin jonnekin, niin, ettei kukaan sais mua kiinni. Sitten kun en jaksa juosta, hyppään bussiin, tai autoon. Jonnekin. Etin jonkun paikan, missä voin olla. Riippuu, missä maassa oon. Metsään? Jonnekin, missä on meri lähellä. Ja vaikka jotain trooppisia hedelmiä tai jotain. Tai ei siellä tarvii mitään sademetsiä olla, joku viileempikin ilmasto kävis. Kunhan siellä jotenki selviäis. Tapaisin ehkä jonkun toisen nuoren kapinallisen, jonka kanssa en edes puhuis samaa kieltä mutta jota ymmärtäisin silti. Olis edes joku ihminen tässä maailmassa, joka tajuaa mua! Ymmärtää. Selviäisin kyllä. Kyllä siellä vois elää. Nimenomaan, maailmassa. Nyt kun sanotaan maailma: me tarkotetaan joko meidän omaa maailmaa, Suomea, sitä omaa tuttua reviiriä ja kotikylää johon jämähdettiin juurtuneina kiinni, tai ehkä tavoitellaan sitä käsitettä jota ei edes tunneta. Se muu maailma siellä jossain. Tiedetään, että se on, mutta ei kiinnosta lähteä ottamaan siitä selvää.
Mä haluaisin nähdä sen maailman, joka tuolla on. Mä en oo nähny edes lappia. Ja nyt mä haaveilen jostain upeesta elokuvamaisesta paosta johonki päin planeettaa, leikin ajatuksilla joista ei ikinä voi tulla mitään muuta ku ajatuksia.
Tääl ei voi tehdä mitään. Jos ihmiset oikeesti haluu pois täältä koko sydämensä pohjasta, ne tappaa ittensä. Kun ei oo muutakaan keinoa. Eikö kukaan oo tullu miettineeks tätä vaihtoehtoa, että yksinkertasesti karataan? Pistetään koolle joku megahullu salaseura, suunnitellaan joukkopako ja lähetää kaikki eri suuntiin niin ettei kukaan löydä meitä ikinä. Ja kaikki saa alottaa elämänsä uudestaan puhtaalta pöydältä, tällä kertaa määrätä siitä itse.
Mut ei. Kukaan täällä vankilassa ei tuu ees ajatelleeks että pois vois päästä jotenki muuten, kuin kuolemalla. No, onhan sekin vaihtoehto. Katotaan jos huomenna kävellään auton alle ja kaikki tylsä ja harmaa boring life päättyy siihe. Älkää ny viittikö.
Jessus, uskallanks mä edes julkasta tätä tekstiä. Enkä ees ajatellu mitään alottaessani kirjottaa. ::DD okei älkää nyt soitelko poliiseille tai mitään, mä olin täysin epävakavissani näiden suunnitelmien kanssa enkä edes 1% aio toteuttaa niitä. Lähen kohta treeneihin ja maanantaina on koulua, elämä jatkuu eikä mitään maailmaa mullistavaa tapahdu. Piste. Hauskaa loppupäivää, ihmiset! ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti