kyllä se tuli tarpeeseenkin. Täytyy myöntää, ettei koskaan oo ollu joulun tunnelma näin kateissa. Olisko se sitten lumettomuus, mistä johtuis..? No, toisaalta. Kyllä toi pihalla paistatteleva aurinkokin kelpaa. :) Aika siistii, että pimeimpinä päivinä vuodestakin voi nähdä noin paljon valoa.
Noh, oli joulufiilis tai ei, lahjat on silti hankittava. Ostin vaan perheenjäsenille jotain muodon vuoks. Kavereiden kanssa tehtiin semmonen yhteinen sopimus, ettei osteta toisille mitään krääsää. Kyllä ne tietää muutenkin olevansa tärkeitä.
Todistus oli muuten yllätys. En olis odottanu näin hyvää, keskiarvoks napsahti 9,2. Taitaa muuten olla korkein tähän mennessä. Ikinä. :D
On se vähän hölmä lähtee postailee kun ei oo mitään erityistä kerrottavaa, mutta en oo saanu aikaseks mitään tännekään nyt viimeaikoina. Pohdiskelen vaan tässä, että mikä on loppujen lopuks oikeasti tärkeetä...
... niin, joo. Toi todistus, sehän mut pisti miettimään. Se on hyvä, se on tosi hyvä ja ehdottomasti tarpeeks hyvä. Silti pari kohtaa jäi harmittamaan; olis voinu olla parempi. Mutta se käy mulle, se käy vanhemmille, joten mitäpä sitä surkuttelemaan. Tää sama pätee liian moneen asiaan nykyään; mikä määrittää sen, mikä on riittävä ja mikä ei? Esimerkiksi ystävyydessä.
Se raja.
Missä vaiheessa olet antanut jo itseltäsi pois niin paljon, että voit jättää toisen kallion reunalle itsekseen, katselemaan etelästä palailevia muuttolintuja. Vaikka olisi riski, että hän vahingossa lähtee lentoon itsekin.
Voiko sen kanssa sitten itse elää. Vaikkei tullutkaan yhdessä sinne kalliolle.
Tässäkin iässä on ihan liikaa päätettävää: mieti, mitä haluat tulevaisuudelta. Seuraa unelmia, mutta kuuntele muitakin. Kuuntele sitä kovaäänistä joka karjuu sun korvaan komentoja, samalla kun unelmat ohjaa toiseen suuntaan. Jos hyvin käy, ne onkin pikkusen samanlaisia; voit vähän mutkitella näiden kahen tien välissä. Mutta vaan toista ei voi valita.
Mites minä?
Voisin seurata haaveita. Musta vois tulla _ihan_sairaan_hyvä_ mun lajissa, kuka tietää jos vaikka kymmenen vuoden päästä olisin ihan siellä huipulla. Oon alottanu nuorena, en oo aivan lähtöpisteessä, jos tarpeeks treenaa niin mikä estää.
Mutta entä tämä koulu? Ongelman nimi on aika, se ei ikimaailmassa voi riittää sekä helvetilliseen opiskeluun, että armottomaan treenaamiseen. Ehkä jonkin aikaa kyllä, mutta pidemmän päälle ei. Jossain välissä on pakko jättää toinen vähemmälle. Mutta toisaalta, on muitakin haaveita; tuleva ammatti, opiskelupaikka ja muut sellaset sanahirviöt, mitä opontunneilla kuulee. Nekin on siellä.
Nää on ikään ku palapelin palasia, jotka on jollain ilveellä sovitettava samaan kuvaan. Ratkaisu on kyllä jossain, mutta ei sitä yhessä illassa rakenneta. Mutta yritän kyllä pähkäillä tätä ongelmaa. Jos keksin keinon, kerron teille kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti