What about love...?

Hyvä on. Puhutaanpa nyt sitten tästä asiasta, joka varmasti jossain vaiheessa koskettaa ihan jokaisen kohdalla jossain vaiheessa elämää. Ja sehän on se rakkaus. (:

Minä en ole ehkä kaikkein paras puhuja tässä asiassa. Ei ole kokemusta, en ole ikinä ollut rakastunut. :-) Oon vähän kuin se sadun menninkäinen, en ole vielä löytänyt omaa päivänsädettä. Yksipuolisesti ehkä, mutta onko se sitten edes rakkautta...? Voinee niinkin sanoa, vaikka joku sielunkumppaninsa löytänyt saattais olla ehkä eri mieltä.

Se on jännä, millasia ihmiset on rakastuneina. Ne on vaan niin onnellisia! Jos ihastuminenkin voi joskus olla ihan mieletöntä, niin voi apua, millasta toi ihan oikee rakkaus sitten mahtaa olla? Sehän vie varmaan ihan jalat alta. Toisaalta käy kateeksi niitä; niillä on toisensa. Ne tietää ihan varmasti, että joku välittää. Sähän tiedät, jos oot rakastunut, että olet sille toiselle se kaikkein tärkein ja kaunein ja rakkain ihminen, vaikka olis kuinka huono naamapäivä.

... mutta ootteko ikinä miettiny, että mistä tämä siirappinen rakkaus oikeastaan tulee? Mitä se on, mikä pistää meidät aina toisinaan ihan sekaisin? Ei eläimet tietääkseni tunne samanlaista rakkautta; okei, norsut ehkä suree kun laumalainen kuolee ja joutsenet viettää loppuikänsä yhdessä, mutta ei ne sentään mee ihan kahjoiks ja ala kirjotella runoja ja haaveilla päivät pitkät siitä toisesta, saati sitten kyllästytä laumatovereitaan jaarittelemalla niistä ihastuksista ja rakastuksista.
Ei, kyllä se taitaa olla ihan meidän ihmisten juttu. Tuskinpa ne ikinä kokee sitäkään tuskaa, kun ihastus alkaakin tykätä jostain muusta; sun kaverista, jos huono tuuri käy! Hei, tästä on mullakin kokemusta. Aikamoisen paska fiilis, voin kertoa.

Onhan se vähän hölmöä katsella asioita kasiluokkalaisen silmien kautta, kun kaiken muun lisäksi puuttuu vielä se kuuluisa elämänkokemus. Tiedä en, mutta kerrotaan: jotkut parit on aina olleet yhdessä, jotkut löytäneet toisensa hiljattain, jotkut tuntuu olevan ikisinkkuina. On meitä moneen junaan.
Mutta miten on mahdollista, että periaatteessa yks ja sama asia voi saada koko elämän niin monella tapaa sekaisin?
Sanokaas se.

 Näitäkään kuvia ei ollut ollenkaan vaikeeta löytää. Rakkauteen liittyviä kuviahan on ihan miljoonittain: just siks, että se koskee ihan kaikkia.

Maailmassa on yks ihminen, ei, se ei ole mikään "yks ihana poika meidän luokalta tai koulusta", ei. Ei ihastus.
Se on ihan eri juttu.
 Näen sen ehkä muutamia kertoja vuodessa ja puhun sen kanssa tuskin koskaan, ja silti. Tuskin menee montaa päivää, ettenkö ajattelisi häntä. Ja se on outoa, koska kyseessä on ihan varmasti vaan yksipuolinen juttu, pakkohan sen on. Ikäeroa on, no, ihan siis voi kyllä vuosissa mitata. Tiedän aika lailla 99% ettei siitä voi ikinä koskaan tulla mitään. Vaikka toisaalta, ei ole kristallipalloa, en voi kertoa miten asiat on 30 vuoden päästä. En vaan silti usko.

Viittasin aiemmin tekstissä sielunkumppaneihin. Kenellä on, kenellä ei. :-D harvapa niitäkään tuntuu löytävän, vaikka mistäs sitä tietää.
Kai se rakkaus on vaan sellanen asia, jota kukaan ei ikinä pysty kunnolla selittämään.
En minä ainakaan.

You've really made the grade

Raivostuttavan hidas netti. Raivostuttavan.

Onkohan mulla kenties jotain suorituspaineita...? No, mitäs musta tulee isona? Kuka mä oikein edes olen? Kai musta nyt sentään joskus edes tulee jotain?

Niinku joku laulaja. Tai kirjailija. Tai poliitikko. Tai avaruustieteilijä. Tai kuningatar, tai presidentti. Koko maailman johtaja.

Mikä lukio mun pitää käydä, mihin niistä mun pitäis päästä? Ja kuinka korkean keskiarvon mä tarviin ennen kun joku sanoo jotain, muutakin kuin että "hyvähyvä, jatka samaan malliin"? Missä kohti niiden silmät pullahtaa päästä ja sitten seuraa huuto että "herranjumala sentään, mikä todistus!!"
No, ei vielä! Näköjään.
En tiedä mikä riittää. Ne ei oo koskaan välittäny; menipä koulu sitten "huonosti" niinku vitosella, menipä se sitten hyvin niinku nykyään. Ainahan se on hyvä. Kasin ka on hyvä, ysin ka on hyvä. Aina hyvä. MUT SE EI OLE KOSKAAN HUIPPUHYVÄ.

Mikä tekee ne ylpeiks? Millon ihmiset vois olla että "wooooooow!!" kun on musta kyse. Mikä helvetin tarve mulla on olla joku saakelin ihannoinnin kohde, miksen voi riittää tällasena! No riitän varmaan. Mähän oon ihan fine. Mutta varmaan ne sitten salaa sukujuhlissa pyörittelee silmiään ja supisee kahvikuppinsa takaa, että aijai, eipä tuostakaan sitten ikinä tullut mitään.
Ai. Ai.
Kaikkein pahinta on, kun huudetaan. En jaksais edes esittää noille kivaa kokoajan, miksen sitten vois vaan olla sellanen katastrofiteini joksi mua koko ajan haukutaan. Joku päivä mä vielä huudan niille takasin että "TEILLÄ EI OLE _AAVISTUSTAKAAN_ MILLASIA KATASTROFITEINIT ON."
Sitten kun kehtaan.
 
 Voin todistaa niille, vanhemmille ja oikeestaan kaikille muillekin just esimerkiks koulussa: kattokaapa nyt, tytöllä on hyvä todistus, kyllä se pärjää! Ja jotakin osaa sekin näköjään, vaikka onkin niin katastrofaalinen kaikessa. Tai kattokaa, sehän luisteleekin ihan sairaan hyvin! Täytyyhän tuossa joukkueessa, kun ne menestyykin.
Kylläpä siitä tulikin isona jotain hienoa.

Siinähän näette sitten.

Fighter

Olen keksinyt ratkaisun ongelmaan. ^^ No, tilapäisen. En tiedä vielä miten kaikki saadaan järjestykseen seuraavien 30 vuoden ajaksi, mutta suunnitelmat keväälle on ainakin valmiina. Panostan kahteen asiaan:

Kouluun, ja mun lajiin. Paljastan sen nyt, se on muodostelmaluistelu. Ihana laji. <3 Joukkuetta en tietenkään sano, mutta oon nyt... herranjestas, kohta viis vuotta harrastanu tätä eri joukkueissa mutta kaikki kansallisella puolella, en ikinä SM. Eikä noita mitaleitakaan ole kertynyt viimeseen kolmeen kauteen yhtään, kolmanneks vika on ollu se paras sijoitus. :) Siispä oon nyt päättänyt, okei, en ihan yhessä päivässä vaan tälleen pikkuhiljaa syksyn mittaan, että mun on aika tähdätä korkeammalle. Voisin joko jumittaa tällä keskinkertasella tasolla vielä kauden tai kaks ja sit lopettaa, tai jatkaa matkaa jonnekin parempaan. Olishan se väärin vaan heittää hukkaan kaikki nää vuodet lopettamalla johonkin tähän, ei se oo oikeesti edes vaihtoehto.
 Nyt kun on himmailtu täällä tarpeeks, oon valmis oikeesti pureutua tähän lajiin, tehdä siitä mun lajin, olla oikeesti osa sitä. Vasta hiljattain oon oppinu rakastaa tätä, ennen oon vaan tykänny luistella, se on ollu ihan kivaa ja hienoo sanoo ihmisille että joo kyllähän mä sitä muokkaa harrastan ja blaablaaBLAA !
Ei. nyt oikeesti härkää sarvista ja treenaamaan. Mä tiedän, tiedän, että mulla on kaikki mahdollisuudet päästä vielä SM-puolelle, ei vuoden päästä vaan nyt. Keväällä, kauden lopussa. Sitten voin käyttää nää vuodet viisaasti ja tähdätä vaikka mihin, tie on avoin. Huipulle voi vielä päästä, musta on siihen. Se treenimäärä ei pelota.

Mulla on mielessä jo joukkue mihin haen, se on tästä samasta seurasta ihan läheltä. Tarpeeks kehittymistä ja motivaatiota, niin kaikki on mahdollista.

Fly, flew, flown

Ihanaa, joululoma!
 kyllä se tuli tarpeeseenkin. Täytyy myöntää, ettei koskaan oo ollu joulun tunnelma näin kateissa. Olisko se sitten lumettomuus, mistä johtuis..? No, toisaalta. Kyllä toi pihalla paistatteleva aurinkokin kelpaa. :) Aika siistii, että pimeimpinä päivinä vuodestakin voi nähdä noin paljon valoa.

... just nyt on niin ihanan stressitön ja kiireetön olo, ihan ku kesä ois tullu hetkeks takasin.

Noh, oli joulufiilis tai ei, lahjat on silti hankittava. Ostin vaan perheenjäsenille jotain muodon vuoks. Kavereiden kanssa tehtiin semmonen yhteinen sopimus, ettei osteta toisille mitään krääsää. Kyllä ne tietää muutenkin olevansa tärkeitä.

Todistus oli muuten yllätys. En olis odottanu näin hyvää, keskiarvoks napsahti 9,2. Taitaa muuten olla korkein tähän mennessä. Ikinä. :D
On se vähän hölmä lähtee postailee kun ei oo mitään erityistä kerrottavaa, mutta en oo saanu aikaseks mitään tännekään nyt viimeaikoina. Pohdiskelen vaan tässä, että mikä on loppujen lopuks oikeasti tärkeetä...

... niin, joo. Toi todistus, sehän mut pisti miettimään. Se on hyvä, se on tosi hyvä ja ehdottomasti tarpeeks hyvä. Silti pari kohtaa jäi harmittamaan; olis voinu olla parempi. Mutta se käy mulle, se käy vanhemmille, joten mitäpä sitä surkuttelemaan. Tää sama pätee liian moneen asiaan nykyään; mikä määrittää sen, mikä on riittävä ja mikä ei? Esimerkiksi ystävyydessä.
Se raja.
Missä vaiheessa olet antanut jo itseltäsi pois niin paljon, että voit jättää toisen kallion reunalle itsekseen, katselemaan etelästä palailevia muuttolintuja. Vaikka olisi riski, että hän vahingossa lähtee lentoon itsekin.

Voiko sen kanssa sitten itse elää. Vaikkei tullutkaan yhdessä sinne kalliolle.

 Tässäkin iässä on ihan liikaa päätettävää: mieti, mitä haluat tulevaisuudelta. Seuraa unelmia, mutta kuuntele muitakin. Kuuntele sitä kovaäänistä joka karjuu sun korvaan komentoja, samalla kun unelmat ohjaa toiseen suuntaan. Jos hyvin käy, ne onkin pikkusen samanlaisia; voit vähän mutkitella näiden kahen tien välissä. Mutta vaan toista ei voi valita.

Mites minä?
Voisin seurata haaveita. Musta vois tulla _ihan_sairaan_hyvä_ mun lajissa, kuka tietää jos vaikka kymmenen vuoden päästä olisin ihan siellä huipulla. Oon alottanu nuorena, en oo aivan lähtöpisteessä, jos tarpeeks treenaa niin mikä estää.
 Mutta entä tämä koulu? Ongelman nimi on aika, se ei ikimaailmassa voi riittää sekä helvetilliseen opiskeluun, että armottomaan treenaamiseen. Ehkä jonkin aikaa kyllä, mutta pidemmän päälle ei. Jossain välissä on pakko jättää toinen vähemmälle. Mutta toisaalta, on muitakin haaveita; tuleva ammatti, opiskelupaikka ja muut sellaset sanahirviöt, mitä opontunneilla kuulee. Nekin on siellä.
 Nää on ikään ku palapelin palasia, jotka on jollain ilveellä sovitettava samaan kuvaan. Ratkaisu on kyllä jossain, mutta ei sitä yhessä illassa rakenneta. Mutta yritän kyllä pähkäillä tätä ongelmaa. Jos keksin keinon, kerron teille kyllä.

Draamakuningatar?

Minäkö?
Tiedättekö sen tunteen, kun joku käyttää teistä tätä nimitystä sen jälkeen, kun olet pitkään ollut hiljaa?
Niin. Koska olen hiljainen, sitä minun tulee ollakin vaikka sitten olisi ihan oikeasti jotain asiaa. Ensin sitä yrittää sietää asioita, ei valita mistään, mutta aina ei vain voi! Mitäpä jos vaadinkin jotain, joka kohdistuu vain suoraan minuun itseeni? Mitäpäs jos se ei yhtäkkiä hyödytäkään ihan kaikkia ja jollekin siitä saattaisi olla jopa vaivaa? Ja sitten kun avaan suuni, saan kuulla olevani joku maailmanvaltias joka vaan käskyttää muita minkä kerkeää.

Aagh. Ei näin. Olisihan se ihanaa olla itsenäinen; ei, emmä tarvii teiltä kyytiä, haen ite arvoa bussikortille, teen kaiken ite eikä teidän tarvii edes tietää missä mä oon ja oisko mulla jotain mihin tarviin apua.
  No joo. Ei ole autoa, jota voisin ajaa. Ikä on siinä mielessä ongelma. Siksi tarviin kyydin. Skootteri vois olla ihan jees, mutta olenko muka sen miljardin arvoinen joka siihen menee? Kannattaako? Ei, on niille
rahoille parempaakin käyttöä; ostetaan vanhemmille uusi auto, tai pistetään vaikka keittiön lattia uusiks. Jee.

Hah. Välillä ihan oikeasti tekee vain mieli olla niin... bitch! Mitäköhän noi sanois. Mitä jos olisin yhtäkkiä teatraalinen draamakuningatar, kirosanat lentää jossei asiat mene niinku minä haluan. Minä tulen ovesta sisään, minä vaadin valonheittimet ja punaisen maton sekä yksityiskampaajan, sillä ettekö näe, että minä olen se joka täällä vaan astelee ympäriinsä, leuka 10cm muita korkeammalla ja päässä tiaara joka on arvoltaan kultaa ja kuukiviä. Sorry, sinne meni se keittiön lattia kun halusin kruunun. No can do.

fck what they think. Voisin ollakin tällanen. Mutta en ole, en oo sitten yhtään tommonen. Varmaan täys vastakohta... oon oikeesti ehkä maailman kultaisin tytär kun en koskaan huitele kylillä liian myöhään enkä oo koskaan tarvinnu kotiintuloaikoja. Kannan kotiin ysejä ja kymppejä, en ikinä pyydä ketään auttamaan läksyissä, en polta, enkä edes vedä aamuisin mitään överikajaaleja tai goottikuteita kouluun lähtiessä.

Tylsä harmaahiiri. Mutta joo, kattokaa nyt, millanen draamailija mä lop
pujen lopuks olenkin. Kirjotin tohon tollasen typerän tekstin siitä miten ihana ja ylivertainen olen, kun olen niin hyvä tytär. Ja miten väärin on, että minua juuri nimiteltiin, kun olen kaikkea muuta kuin draamakuningatar.
Just. Että osaakin mennä puheet ristiin. :P Jospa vaan sanotaan tähän loppuun, että:
Nobody´s a picture perfect. Ja hyvää viikonloppua kaikille.

PS: joku vois kertoo, miten noi kuvat saa olemaan menemättä reunan yli. :S

lalaala la laa

Eipä tullut talvi jäädäkseen. Jos sadekeleistä mitään voi päätellä...

Mietin tässä vaan tuota julistetta mun seinällä. Siinä on tyttö, jolla on puffihelmainen, röyhelöinen tyllihame ja jalassa vielä ballerinat, vahvistamassa sitä vaikutelmaa että sillä on ihanan kevyt olo. Se hyppää ilmaan ja nauraa samalla, hame ja hiukset hulmuten. Heti kun näin sen, ajattelin; minäkin haluan samanlaisen hameen. Haluan olla onnellinen, tyttömäinen ja samalla tavalla söpö, hypellä vaan ympäriinsä ballerinat jalassa, vailla häivääkään stressiä.

Mutta sitten palasin todellisuuteen. Onhan mulla hameita, vaikka miten paljon. Mulla on myös lolitamekko. Haluaisin olla tosi tyttömäinen, mutten silti käytä niitä oikeastaan ikinä. Eikä mulla ole pitkiä hiuksia, joita heitellä tuulessa.
Käytin vielä jokin aika sitten hameita, mutta ne ei vaan (enää) pue mua oikein. Niitä ei ole kiva käyttää; ei kukaan muukaan käytä, miksi tuo. Miksi sillä on tuollaiset vaatteet, miksi pukeutuu noin. On niin paljon helpompaa vaan huidella tuolla typerien yläastelaisten seassa sen koommin joukosta erottumatta. Housut jalkaan, joku satunnainen paita ja kaulakoru jos haluut panostaa, hiukset jotenki ja menoksi vaan. Eikä kukaan oudoksu, ei ketään kiinnosta. Ei tarvii stressata yhtään! Eikä oo niin epävarma olo; mitenkäs mä nyt juoksen bussiin kun on hame päällä, lähteekö se lentoon.

Mutta en halua olla epävarma.

Oikeesti. Mitä vitun väliä niillä muiden yläastelaisten mielipiteillä on; ei kukaan edes jaksa sen koommin välittää, vaikka joku pukeutuiskin eri tavalla. Kyllä mä voin käyttää hameita, kyllä mulla on pokkaa! Mulla itelläni on vaan parempi olo kun en käytä. Miksi turhaan tuhlata aikaa ja vaivaa sellaseen, kun voi vaan olla ihan samanlainen kun muut. Helpompi näin.

Haavemaailmaan siis jää se puffihelmainen ballerinatyttö. Hypelkööt jossain kesäisillä niityillä siinä maailmassaan, jossa hän voi oikeasti olla oma itsensä. Ehkä minäkin jonain päivänä sitten, kun jaksan taas elää vaihteeks kaiken koulustressin ja muun hässäkän keskellä.

Leave you alone in the rain...?

On muuten tarttuva biisi. :--D jää soimaan päähän. En vaan tykkää siitä kun _joka laulussa_ on nykyään räppiä, ei se edes kuulosta miltään. Mielummin kuuntelis laulua, mutta ei, kun ollaan vaan keksitty joku naseva kertosäe. Vaan sit kaikki säkeistöt onki jotain höpönlöpönräppiä.

Keksin täällä näköjään uusia termejä. No jaa, huomenna on sitten ensimmäinen teloitus, matikankoe nimittäin... aargh. Ruotsi meni odotettua paremmin, komea -10. (y) Eipä siinä oo juuri valittamista. Loput kokeet tulee sitten pitkin viikkoa ja perjantaina oon luultavasti jo pakannu laukkuni ja lähteny maanpakoon karibialle.

Ei hassumpi idea.
Tää päivä on ollu tosi hämmentävä, oon pitkään vaan vatvonu mielessäni yhtä typerää kommenttia jonka yks kaveri heitti tossa vikalla tunnilla. Tottakai se oli pelkkää naljailua, muttakun silti jäi harmittaa. Joo jos vaaditte tietää, se sano että yks tyyppi vois olla pihkassa muhun, mutta ei se oo totta. (: Terveiset sulle jos luet tätä, jos vaan oisit jättäny sanomatta nii oisin säilyttäny mielenrauhani...
No joo, vitsit vitsinä tästedes. Ehkä elämässä on ihan tarpeeks draamaa muutenkin.

Ja mitäs sille kaverille kuuluu, noh, syömishäiriöinen.. jos ei vielä, niin kovaa vauhtia se on siihen suuntaan menossa, on vaan niin voimaton olo kun en enää tiedä mitä voin tehdä. Puhe ei auta mitään, se on pelkkää ajanhukkaa kun yhtä hyvin vois puhua seinille. Kellekään ammattilaiselle tai edes mille tahansa aikuiselle se ei suostu mennä puhumaan, ei tule edes kysymykseen ja se ois kerrasta välit poikki ikuisiks ajoiks jos menisin vastoin sen tahtoa kertomaan jollekin. Jollain tapaa ymmärränkin ton, mutta kun se ei vaan näe mitä itelleen tekee. Oli aika pysäyttävää tänäänkin kun tajuttiin kavereiden kans, että yhellä toisellakin meidän koulusta on ihan selvästi anoreksia, se on laihtunu aivan jumalattoman paljon nyt syksyllä. Liikaa. Siks pelkään, että tästä mun kaverista tulee vielä samanlainen.

Tulipa outo ja sekava teksti. Anteeksi. :C

               

All we got?

Lupasin aamulla, että poistan sen pienen tekstinpätkän, jonka olin tänne raapustellut. Tässä on meillä olevinaan eka postaus, joten luonnollisesti on ihan hirveet paineet, että mitäköhän sitä nyt kirjottais...

       No. Anteeksi tämä tausta/ulkoasu muutenkin, en osaa vielä käyttää tätä tai muuttaa siitä mitään priimaa. En ymmärrä miten ihmiset tekee niitä ihania blogejaan upeine taustoineen kaikkineen, kertokaa jos tiedätte. Tästä ulkoasusta päästäis eroon (ja kunnollisen blogin sais aikaan...) nopeemmin, jos tonne alas ilmestyis vähän vinkkejä, että miten.  :s

Hyvä on, tässäpä sitä ollaan.
Tätä blogin perustamista on pähkäilty jo pitkään, mutta jotenkin en oo saanu sitä aikaan... tuttua? En nyt oikein tiedä mitä voisin itestäni kertoa, koska haluun pysyä anonyymina. Ei sillä, että kirjottelisin tänne mitään ihan hirveen salaista, en nyt vaan kaipais kommentteja keltäkään puolitutuilta. Siitä tulis vaan heti semmonen "mitä mä nyt voin kirjottaa kun sejase saattaa kuitenki lukea"-fiilis.
    Noh, olen 14. Se on ehkä paskin ikä, mitä löytyy... No, siltähän se ehkä aina tuntuu, mutta kuitenkin. Nyt kun on siirrytty siitä 'välivaiheesta' pois, enää ei oo ihmeellistä jos jollakin on meikkiä koulussa tai joku tykkää jostakin, kukaan ei ainakaan leiki barbeilla... että ei oo enää sellasta meininkiä kun joskus 11-12 vuotiaina, ja voidaan pikkuhiljaa alkaa olla niitä ihmisiä, joiksi ollaan tässä 3-4 vuotta muututtu. Ja kokoajan niin suuri kaipuu olla jo aikuinen, et pääsis yli näistä yläastevuosista. Enää pari kuukautta ja pääsen eroon tuosta ärsyttävästä numerosta. <3 15, se kuulostaa niin paljon paremmalta.

        En osaa oikein edes perustella, miksi tein tästä lopulta blogin. Kunhan on joku paikka mihin voi kirjotella. Sitähän nää miljoonat blogit vaan tuntuu olevan; kirjotetaan ja kirjotetaan vaikka ei ketään oikeesti kiinnosta pienen 12-15 vuotiaan tytön elämä, kaikki ne turhanpäiväset löpinät ja valokuvat pihan koivuista, itelleni tulee ainaki sellanen "hnnnngggg"-olo sit ku sellasia yrittää kahlata läpi...

        
 Tottakai joitain sellasia voi olla ihan kivaakin lukea, mutta enpä tiedä. Mikä sitten tekee hyvästä blogista hyvän, elävä kerronta? Kivat kuvat? Ei hajuakaan. Jotkut ne vaan osaa.

Mutta omasta blogistani sen verran että: tiedän jo nyt, että tuun postailemaan tänne paljon ja usein. Tod. näk lähemmäs joka päivä, ainakin pari kertaa viikossa. Ja sitten nää postaukset koostuu lähinnä turhasta jaarittelusta, joukossa ehkä vähän kuvia ja runon- tai laulunpätkiä.
       Mielikuvitusta kyllä riittää. Pidän itteeni aika luovana ihmisenä, aina kirjottamassa, piirtelemässä tai runoilemassa jotakin, mutta se taito on sitten eri asia... x3 juu, en sanoisi olevani erityisen taiteellinen, saatan kyllä julkaista täällä jotain pieniä sepustuksia jos ei muutakaan keksi. 




Koskapa joulu lähestyy, ilmassa voi ihan selkeesti aistia pipareiden tuoksun, ikiaikaiset joululaulut ja... ihan hitonmoisen stressin koulusta.
       Tää on oikeesti ihan kestämätöntä kun koulusta tulee niin hirveetä henkistä murhaa aina joulun alla. About jokaisesta aineesta koe ellei kaks, kirjotelmia, esseitä, esitelmiä ja tottakai läksyjä läksyjen perään. (: Mikäs sen parempaa. Eikä se ole edes huolenaiheista suurin, eniten mua ehkä mietityttää tällä hetkellä se, että epäilen mun parhaalla kaverilla anoreksiaa. Ja sit se, etten koe olevani tarpeeks hyvä mun lajissa. Nyt oli päivän verran pidempi viikonloppu itsenäisyyspäivän ansiosta, ja enpä voi muuta sanoa, kuin että tulis jo se joulu.
   Lunta sentään satoi vihdoin, onneks.

                          Jos osaisin

                                                                             Lasinen nallekin laulaisi paremmin
                                                                            Mietin, kun lauluni sanomaa tapailin.
                                                                          Purjelaivan lentävän loruista taiteilisin
                                                                                       Taiteilisin, jos osaisin.

                                                                        Jos mitaleista mittavan kokoelman saisin
                                                                             Kerryttäisin kaulaan yksisarvisen. 
                                                                           Jos sotkuisen huoneen siistiksi saisin
                                                                                       Siivoaisin, jos osaisin.

                                                                                 Jos olisi oikein röyhelöhelma
                                                                                Kruunun koristeeksi kutreihin
                                                                         Ensin ne kihartaisin, tietysti kihartaisin 
                                                                                       Vaikka kreppiraudalla
                                                                                        Jos nyt vain osaisin.