Kaipaan aurinkoon

Me tarvitaan valoa tänne. Kipua, aurinko, korkeammalle ja viivy siellä kauemmin. Harmittaa katsella kun vajoat heti takaisin.

♥

Syksyhän oli ihan tavattoman pitkä. Sen alku oli ihana väreineen, mutta äkkiäpä ne omenapuut lehtensä pudotti. Saapui se syksyn synkempi puoli, se söi koko marras- ja joulukuun joiden pitäis periaatteessa kuulua talvelle. Mutta ne sateet, yh, ei ne loppuneet milloinkaan. Aina kun avas ulko-oven, piti ottaa varjo mukaan ja sitten juosta autoon toivoen, ettei kastuis.
Aina kun katsoi ulos, oli joko pimeää tai pisaroita ikkunassa. Talvi tuli lopulta, kuitenkin, ja hetken aikaa se piristi: oi, lunta! Ihanaa, viimeinkin.



Mutta tää kylmyys. Tämä PIMEYS. Mihin se meidän aurinko on menny, miksei se tulis takaisin jo? Johan tässä on ootettu. Paistaisi pois pakkaset. Lumet pois ja vihreetä tien viereen.
Me ihmiset ollaan loppujen lopuksia melkein kuin kukkia: kaikki kaipaa valoa. Aina kääntyneenä auringon suuntaan, ja iltaisin katsellaan tähtiä; tottakai ne viehättää meitä, koska ovat niin kirkkaita.

En tiedä miten oon taas näin runollisella tuulella. Kai se tulee siitä, kun alkaa kuunnella tuttuja biisejä jostain tosi
kaukaa lapsuudesta. :--) Nää muistot, oikeesti. Kannattaa kokeilla.
On melkein pelottavaa, miten aika kuluu.
Vaikkapa viime kevät. Siitäkin tulee kohta vuosi täyteen. Kun käytiin ekaa kertaa kesämökillä talven jälkeen eikä lehtiä vielä ollut puissa, katiskassa oli ahven ja oli koko ajan sellanen "iik, kesä ei oo enää kaukana!!"-tunne.
Ja nyt se kesä on jo kauan ollut ohitse. Ei koko elämää sais käyttää odottamiseen, se on vaan ajan haaskausta. Kesää odottaa koko vuoden, ja kevättä sitä ennen, sitten ei muista elää hetkessä. Miksen vaan osaa elää talvella.

En keksi muuta selitystä kuin valo. Se ottaa oikeesti ihan kaiken mennessään, mutta onneksi vaan lainaksi. Keväällä me saadaan taas kaikki takas. Myös täydet 4 vuorokaudenaikaa. Kevät tuo illat tullessaan, ettei hypätä suoraan päivästä yöhön.
Vielä pari kuukautta.

Jaksetaan vielä. ♥
Tsemppiä kaikille muille jotka on yhtä väsyneitä talveen.

Vihaan keijuja.

Mä en kestä mun anorektista kaveria.
Se tiedostaa ongelman. Mut sillä ei oo mitään halua parantua. En tiiä miten kauan jaksan olla sen kanssa enää. Miten se voi olla noin tyhmä. Miks se idiootti tekee tollasta itelleen. "Koska anoreksia." niin se ite sano. Joo, on ihan vitun hienoa että sä sairastat sitä prinsessatautia ja aplodeja sulle kun saavutit sen, mutta voisitko nyt kiitos parantua siitä ennen kuin kuolet siihen, OLISITKO NIIN KILTTI!?!?
Menee hermot.
En kestä.

++ tätä hulluutta on nykyään ihan joka puolella. Äiti laihduttaa _aina_ oon jo tottunu siihen tässä parin vuoden aikana, ja katos vaan, isäkin oli 3 päivää syömättä kellekään kertomatta. Mikälie idioottipaasto.  Ja yks joukkuelainen on kans sellanen et sillä on taipumuksia tämmöseen.
Tääki kaveri josta puhuin ylemmässä kappaleessa, yritinhän mä olla sen tukena. Koko alkusyksyn. Mut paskat se mua tai ketään muutakaan kuuntelee, ei se varmaa edes tajuais tehneensä typeryyksiä vaikka olis teholla nenämahaletkussa. Se sano joskus syksyllä haluavansa kuolla 15v (joo, meillä oli itseasiassa molemmilla jonkinlaista masennusta syksyllä, mut ei nyt puhuta siitä) ja vaikka luulin että sillä menis nyt paremmin... no, ehkä tää on joku maailman hitain itsemurha mitä se yrittää.

Vähän huonompi päivä tänään, näköjään.

Can you tell me, I'm not insane?

 "Niin erilaiset, daada da daadaa..."
Kuka olis uskonu, että minäkin eksyn kuuntelemaan Robinia?
.. :--D nää sanat vaan iskee ja lujaa, vaikkei me loppujen lopuks ihan hirveen erilaisia ollakaan. Eikä muuten olla yhdessäkään. Mut oon vaan niin järjettömän ihastunu, etten tiedä enää miten tästä voi selvitä hengissä!! ._.

Oon tehny jo rakkauspostauksen niin en voi jaaritella tästä. Harmi. Paljon muuta päässä ei nääs liikukaan. Mut joo! Eilen oli kisat ja ihan hyvinhän ne meidän tasoon nähden meni, edelleen vaan toivon et pääsisin joskus sinne vähän paremmalle tasolle. Koulu on menny ihan ok. Tietty kemia on aika hankalaa... Mantsassa just käsitellää avaruutta ja aijai, on tää maailma mielenkiintonen. Kaikki nää syvälliset jutut pistää miettimään, että mistä tää koko hillitön maailmankaikkeus oikein koostuu ja mikä sitä hallitsee-

... okei.

- tänne olin kirjotellu kaiken laista mikä myöhemmin rupes nolottaa (koska en tykkää tästä tyypistä enää.....) joten.  No, kuvat säästin. Ja ton ihme runonpätkän. Mut tekstit poistin, ihan teidän vuoks. ::DD oli aika karmeeta luettavaa. -

 

Jos sä hymyilisit joka aamu

Ja sanoisit hyvää huomenta

Mulla ei olis vaikeuksia nousta

Edes viideltä aamulla.

Koska arvaa mitä, mä oon jo jääny kii

Kuten suo, tai vaikka lentohiekka, vajoon upoksiin

Nyt jos olis lentokone, en pääsis irti maasta

Koska hukun josset kiskoa mua pois vajoomasta.

  

Ihan jos käveltäis asemalle yhdessä

Jos oot oikein rohkee, niin käsi kädessä.

Golden smiles

 Hejssan taas.


Mieli ei oo koskaan tyhjä, ei edes nyt kun en meinaa keksiä mitään postauksen aihetta. Sama juttu aina äikässä kun pitää runoilla tai kirjottaa tarinaa tai jotain. Ei vaan tuu mitään mieleen! Kaipa se johtuu oikeesti vaan siitä, että ideoita on liikaakin. Just äskenki pähkäilin sitä, miten kivaa oli kutosen keväällä aina pyöräillä kouluun ne vikat viikot ja miten puihin oli tullu lehdet suunnilleen päivässä, ja tuntu äkkiä ku pyöräilis keskellä sademetsää kaiken sen värittömyyden jälkeen. :D Mutta eipä siitä ehkä ihan hirveen mielenkiintosta stooria sais aikaan, vai...? Mutta onko pakko aina olla joku aihe. Eiks vois vaan jaaritella?

Joskus on oikeesti aika mielenkiintosta ottaa omia ajatuksia kiinni just ennen nukahtamista. Sielt saattaa tosissaa tulla vaikka miten järjetöntä tarinaa tahansa. Se on aluks aika haastavaa päästää vaan kokonaan irti ajatuksistaan ja silti seurata mihin ne oikein menee. Voi esimerkiks laittaa vaan silmät kiinni ja alkaa kuvitella jotakin, sit vaan antaa sen tarinan edetä ihan täysin vapaasti just niiden päähänpistojen mukaan. Me kokeiltiin tätä kavereiden kanssa, ja se ihme kyllä toimi niin hyvin että saatiin jopa yks puhumaan unissaan ihan selkeesti ja yhtäjaksoisesti. :--D Se selitti kaikkea mitä mielessänsä näki, ja me jotka oltiin hereillä vaan naurettiin sen jutuille. Sit jos tää meinas hiljetä, joku vaan kysy jotain että missäs sä nyt oot tai "mikä toi on?" ja sit sielt tulee jotai "laskettelen. Puusuksilla. Taivaalta sataa hampaita ja siel leijuu silmälasit..."
Meni vielä paljon oudommaks tosta. Sitte ku lopulta herätettiin tää kaveri, se ei muistanu paljoo näistä selityksistään ja siinä sai sitte nauraa ku kerrattiin mitä kaikkee se oli puhunu. Mut tää vaatii kyllä sen muutaman tunnin valvomisen.

 

 

Oon nyt sitte ihan toivottoman ihastunut... joo näin kävi. Oon kai maininnu tän kaverin täällä aiemminki, mut joo apua. Nyt on vaan sellane kysymys mielessä, että: MITÄ NYT? Pitäis varmaa yrittää puhua sille tai jotaki, kun istun sen vieressä sattumoisin semmoset 6h viikossa. :'''''D kävi niin mieletön mäihä että sain sen kemian pariks. Mut milläpä saisin meidän kemiat kohtaamaan? Sellasta kaavaa ei taida olla olemassakaan...
 Onhan se ihanaa ku sen kans voi vähän jutellaki sillee "joo oliks magnesium jalometalli vai ei?", mut...
... ääh ei täältä nyt tuu mitään järkevää tekstiä. Oon vaan niin törkeen vaaleenpunasessa mielentilassa nytte.


Mut huomasin itessäni yhen tosi kauheen asian, tohon edelliseen kappaleeseen liittyen: minä olen kikattaja. Enkä pilaile! Juuri sellanen niinku kaikki ärsyttävät likat jotka esittää ihastuksensa lähellä nii että koko ajan pitää olla semmonen ja "ihihihihihhiii vitsi sä oot hauska hahaha". Oon aina pitäny sellasia ihan sairaan ärsyttäviä ja suunnilleen pyöritelly silmiä niille.
... oon iteki semmonen. Mut en todellakaan tee sitä tahallani! Tajusin sen just, kun yks kemiantunti olin tosi hyvällä tuulella ja nauroin ihan liikaa, tää tyyppi vähän pahastu siitä. "Mikä sulla on.. -___-" ja sillee. En oikeesti voi sille mitään, kai oon liian hermona tai jotain. Mut pakko yrittää oikeesti vakavoitua, en haluis olla sellanen hirvee..

 Noh, nyt kun kerran rupesin jo jaarittelemaan, niin miksen sitten heittäis tätäkin ajatusta tähän.. Mutta:
Allekirjoitan ihan täysin sen sanonnan, että aika kultaa muistot. Kun miettii vaikka viime kevättä; vitsi sillon oli kivaa. Kesä oli ihan sikana. Ai nii, koulun alku! Olin sillon vielä niin ilonen koko ajan.
Mut koskaan ei tunnu siltä, sillon kun eletään ko. hetkeä. :D Tää tuli mieleen siitä, kun kuuntelin kappaletta josta tuli kaikenmaailman muistoja mieleen.
Ja sit taas toisaalta mitkään pahat hetket ei enää tunnu niin pahalta sitä mukaa, kun aikaa kuluu.

Haluisin osata laulaa.
Hyppäsin taas aiheesta toiseen, mut haluisin ihan sairaasti osata laulaa. Ja lisäks näytellä, piirtää, kirjottaa...

Yritetään me täällä olla kaikesta huolimatta niin vapaita kuin voidaan.

Koska kerranhan me vaan eletään. :--) 

Heippa vaan tältä erää!

Always keep smiling!

Hei vaan taas, pitkästä aikaa. :D Vuosikin kerkes jo vaihtua siinä välissä kun en jaksanu raapustella tänne, ja joulukin oli ja meni jo jokin aika sitten.
Vaihdoin taustakuvan. En nyt tiiä tykkäänkö tosta mitenkään hirveesti, mutta onpahan kai parempi ku pelkkä tylsä musta. :) Nythän on jo tammikuu, ja valoa pitäis olla päivä päivältä enemmän!

Eipä oo tapahtunu mitään kovin dramaattista viimeaikoina. Tuli pieniä ongelmia liittyen siihen joukkueeseen johon mun piti keväällä hakea, joten on vähän laitettava suunnitelmia uusiks. Huono juttu.
Ainoo mitä voin tässä vaiheessa tehä on tietysti se treenaus, täytyy tehä kaikki harkoissa aina ihan täysillä. Mutta mun ongelma tähän lajiin on se, että en ole tarpeeksi ilmeikäs. Oikeesti. Uskallan joo hymyillä ohjelmassa ja tehä vaikka sellasen "waaaaau!" ilmeen (on pari sellasta kohtaa jotka sellasta vaatii), mutta muuten... ei. En osaa esittää, en saa aikaan sellasta mieletöntä tulkintaa j
oka näkyis aina sinne katsomon takariviin saakka.
Täytyy vissiin vaan harjotella peilin edessä.

Voi johtuu siitä, että mulla oli yhteen aikaan ihan hirveen ujo kausi jolloin en ees puhunu paljoo ihmisille (5-6lk, ehkä seiskallakin vähän). Ja käytin monta vuotta sellasia hirveitä laseja joiden takaa mun silmiä ei edes kunnolla näkyny, no siis samalla tavalla. Sen takia olin aina ihan ilmeetön ku ei kukaan niitä ois lasien takaa nähny. Huh, oon niin onnellinen kun pääsin niistä laseista eroon!
 Alkaa kyllä jo pikkuhiljaa ottaa päähän nää Suomen iänikuiset sateet ja pimeys ilman lunta... ois tosi virkistävää päästä vaihteeks johonki tosi eksoottiseen paikkaan, missä ois just näitä lintuja ja sademetsiä, meri ja aurinko. ^^ en kaipais mitään muuta.

Eipä tässä muuta. Koulu alkaa tiistaina, huomenna on treenejä. Tällä viikolla niitä on riittäny muutenki, ja sehän on vaan hyvä asia. :)

Oon muuten oikeesti minäkin aika haaveilijasielu... tää maailma ois niin tylsä paikka asua, jos ei aina välillä vois pysähtyä vaan unelmoimaan kaikesta mahdollisesta; milloin tulee kevät, millaista elämä on 10 vuoden päästä... millaisessa talossa vois asua ja mitä kaikkea elämä tuo tullessaan. Onko ne kesämökin pellolla koreilleet kurjet siellä taas, ensi kesänä?
Oon vaan niin malttamaton. Toivoisin että aika vaan kuluis, että kaikki tapahtuis vaan nyt ja heti. En ikinä malta odottaa mitään, en joulua enkä juhannusta. Olis jo. Jos se olis musta kiinni, aika varmaan poukkoilis täällä ihan miten sattuu ja päivässä saattais vaihtua vaikka vuodenaika, ja toisaalta joku poikkeuksellisen kaunis päivä saattais kestää iäisyyden. Niin, että kellot ois lopulta yhtä tarpeettomia kuin gramofonit ja filmirullat 2010-luvulla. :-D  Joten ehkä kaikkea ei kannata uskoa mun huolehdittavaksi.

Pyyhkisin harmaat pilvet auringon tieltä ja tuikkisin taululiidulla lisää tähtiä yötaivaalle.
Ja nyt vaan jatkuu tää matka kohti kevättä. Ai hitsi, miten kaipaan kesää! Tekis mieli vaan hypätä tällasen laivan kyytiin ja purjehtia kohti tuntematonta satamaa jossain maapallon toisella puolen. <3 Tälläkin planeetalla ois niin paljon nähtävää, kun vaan antais aika myöten, että niitä vois mennä katselemaan. Ehkä joku päivä vielä.