Laulujoutsenia

Aina toisinaan mä toivon, että olisin kuollut.

On ihanaa, että tässä maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka välittää toisistaan. Kenenkään ei täällä tarvii kuolla niin kauan, kuin rakkautta riittää eikä jätetä ketään. Vähän mä oikeesti oon noille ihmisille kateellinen.

Jos mä olisin kuollut, haluisin muuttua enkeliks. Voisin olla sellanen pieni valonsäde päivää piristämään. Halaisin niitä ihmisiä, joilla on paha olla ja veisin sen samalla niiltä pois, jottei niistä tuntuis enää pahalta. Kaikkia pitää lohduttaa ja halaukset täytyy olla just niin lujia kuin niiden täytyy; jos sä halaat jotakuta, halaat sitten jumalauta niin, että se varmasti tuntee sen. Ja jos se itkee, niin anna sen itkeä ja lohduta vasta sitten, kun se on rauhoittunut. Silloin se kuuntelee.

Kun niitä on vaan niin paljon. Kunpa ei olis. Jos niiden pahan olon vois myöhemmin lukee paperilta, ei siinä sitä olis niin paljon ihmettelemistä, miks asiat meni niinku meni. 

Kun ei vaan menis.

Siksi mä haluaisin olla enkeli. Kun en mä osaa ketään lohduttaa täällä näin, ihmisenä. Oon yhtä huono ihmisten kanssa kuin vanhat päiväkirjat - meen lukkoon, kun puhut mulle, enkä osaa oikein mitenkään neuvoa. Eikä sen sivuilta edes katoa ne pahat muistot mihinkään. 

Mut enkeliks mä en voi ikinä muuttua, kun olin ihminen.

En mä tiedä, onko ihmisillä suojelusenkelit vai ei, mutta jos on, kuunnelkaa niitä. Silloin siis, jos kaipaat lohtua. Eikä ketään oo paikalla. Kyllä niitä enkeleitä aina on, jos niitä siis on.

Uskotaan, että on.

Kellään ei täällä oo mitään hätää.